Hyviä hetkiä maailmalta

Tarkoituksenani oli listata top 10 parhaimmat paikat, jossa olen matkoillani käynyt, koska tätä usein multa, ja varmasti monelta muultakin paljon matkanneelta, kysytään. Tämä on kuitenkin tosi laaja kysymys ja aihe yleensäkin pohtia. Minusta on hirveän vaikea vastata kysymykseen “mikä on paras paikka missä olet käynyt?”, etenkin kun usein tuntuu, että vastauksen odotetaan olevan jotain todella spektaakkelimaista. Huikean top 10-listauksen sijasta halusin listata tavallisia, verrattain pieniä, mutta niin ihania onnistumisen ja hyvän mielen hetkiä, jotka usein jäävät isompien kokemusten varjoon reissauksesta puhuessa.

Vierailla kielillä puhumiseen voi liittyä mahtavia onnistumisen hetkiä, tai sitten niitä noloja mokia. Jätetään nyt nuo jälkimmäiset kuitenkin sivummalle ja hypätään ajassa taaksepäin ainakin 8 vuotta (!). Tapahtumapaikkana oli Trieste, Italia, ja nuori Annika oli ekalla reppureissulla yksin liikenteessä. Italiaa oli opiskeltu jo hetken aikaa reissua varten ja vihdoin koitti se hetki, kun sitä oikeasti tarvitsin. En muista enää yhtään mihin kysyin ohjeita, mutta jonnekin kohteeseen olin menossa Triestessä ja kysyin apua paikalliselta torimyyjältä Italiaksi. Oli niin huikea tunne osata käyttää paikallista kieltä ensimmäisiä kertoja siellä missä sitä puhutaan ja kaiken lisäksi vielä ymmärtää vastauskin! Jostain syystä tämä hetki on jäänyt todella elävästi mieleni sopukoihin ja mietin tätä silloin, kun kielenopiskelun motivaatio on hukkateillä.

Kun muutimme Québecistä Skotlantiin lensimme ensin Quebec Citystä Torontoon ja sieltä eteenpäin Eurooppaan. Matkatavaroita sai olla kaksi laukkua per henkilö niin kuin yleensäki mannerten välisillä lennoilla, mutta lentokenttävirkailijamme oli ehkä uusi työtekijä ja koitti väen vängällä veloittaa meitä ylimääräisistä laukuista, kun olimme ensin menossa Kanadan sisäiselle lennolle. Onneksi tuossa vaiheessa mulla oli jo takana monta mannerten välistä lentoa ja tiesin miten homma pelaa, joten kun Adam alkoi jo melkein kaivelemaan lompakkoaan esille minä selvitin lentokenttävirkailijalle varmaan parilla kielellä miksi meidän ei pidä maksaa laukuista. Lopulta selitys meni läpi ja hah en todellakaan maksanut laukuista, joista ei pitänyt. Tämä on vain jäänyt mieleen lähinnä sen takia, että Adam oli tosi yllättynyt, kun en yleensä ala mistään vänkäämään vastaavissa tilanteissa. Mutta sitä kun on satavarma jostain, niin voi vähän vängätäkin!

Egyptin ja Israelin rajalla multa pääsi kyllä niin iso helpotuksen huokaisu, että se varmasti aiheutti jonkinmoisen hiekkamyrskyn jossain. Olin nimittäin yksin ylittänyt rajan ja saanut juuri selville, että missasin iltapäivän viimeisen bussin ja ainoa keino päästä eteenpäin oli mennä epäilyttävästi kyräilevien taksikuskien kyydillä niin kauas kun ne tykkäisivät viedä (he eivät siis aikoneet viedä minua Dahabiin asti, jonne halusin, koska se oli liian kaukana). Aloin olla jo kahden vaiheilla, että kävelenkö takaisin Israelin puolelle, jossa siellä on sentään Eilatissa lähellä majoitusta. Mutta sitten rajan yli käveli toinenkin länsimainen reppureissaaja – En ikinä ole ollut yhtä iloinen nähdessäni toisen reissaajan! Päätin, että tämä reissaaja on paras kaverini. Siinä jutellessa tuli vieläkin isompi onnenkantamoinen ja rajan ylitti amerikkalainen tyttö, joka vielä puhui arabiaa -Hah, miten hyvä tuuri! Hän sai kuskin puhuttua viemään meidät aika kauas, ei kuitenkaan Dahabiin asti, mutta melkein.

Vähän reilu vuosi sitten olin aika lähellä täydellistä onnen hetkeä Nicaraguan Isla de Ometepe saarella. Marin kanssa olimme aloittaneet matkan aamulla aikaisin Costa Rican puolelta, mutta päädyimme kuitenkin odottelemaan myöhässä olevaa bussia aika kauan. Bussimatkan jälkeen oli vuorossa elämäni keikuttavin ja ehdottomasti epäilyttävin laivamatka parin tunnin ajan vesisateessa ja yllättävän isossa aallokossa. Laivamatkan jälkeen onnistuimme saamaan taksin, joka oli ehkä koko saaren ainoa (en nähnyt tätä tai muutakaan taksia eka päivän jälkeen). Vaaleanpunaisen mökkimme kuistilla oli kaksi riippumattoa, sade oli lakannut ja aurinko hiljalleen laskemassa taivaanrannan taa. Tyyni Nicaraguan järvi liplatteli parinkymmenen metrin päässä ja riippumatto keinui rauhallisesti puolelta toiselle. Siinä riippumatossa makoillessa olo oli niin seesteinen, että edelleen palaan haaveilemaan tästä hetkestä, kun elämä on liian hektistä ja kiireistä. Tästä inspiroituneena ostinkin kolme päivää myöhemmin riippumaton kotiinvietäväksi!

Väsynyt, mutta ah niin rentoutunut

Tiedättekö miten aina piirretyissä tai komedioissa, jollain on ollut ihan hirveä laiva-tai lentomatka ja maalle päästyään ne kaatuvat maahan pusuttelemaan ja halailemaan maan pintaa? Mulla oli juuri tuollainen tunne, kun lentoni Hong Kongista Brisbaneen vihdoin ja viimein laskeutui. Takana oli siis matka Helsingistä Lontoon ja Hong Kongin kautta Brisbaneen, matka-aika oli jotain 35 tuntia. Tuo viimeinen lento oli aivan kamala, loppuajasta tosi pomppuinen ja aamupalan syötyäni se tuli melkein heti takaisin ylös – Päivän vinkki, lentokoneen vessajono lyhenee kummasti kun sanot, että kohta lentää laatta! Kun vihdoin laskeuduttiin olin niin onnellinen, niiiin onnellinen, että olimme tukevalla maan pinnalla. Brisbanen lentokenttä on ehkä ainoa, josta en muista mitään muuta, kuin huumorimieliset varoitukset kaikista eläimistä, jotka voivat viedä hengen – todellakin, tervetuloa Australiaan…

Tässäpä siis pieniä hyviä hetkiä reissuilta. Millaisia hyviä hetkiä teillä on ollut?