Road trip & retkeilyä: Adirondacks, NY

lake

Tavoitteenamme oli nähdä vähän muutakin kuin tasaisia maita ja mantuja, joten suuntasimme reilun 300 kilometrin päähän Adirondacks Moutains alueelle New Yorkin osavaltioon. Samaan suuntaan oli moni muukin menossa perjantai-iltana, sillä rajalla jonotukseen meni varmasti yli puoli tuntia. Ja kun pääsimme vihdoin melkein rajan toiselle puolelle, rajamies pyöritteli passiani ja raapi päätään ja lopulta kysyttyään apua kaveriltaan, päätyi ohjaamaan meidät toimistoon sisälle. Siellä, odottelun jälkeen tietysti, selvisi, että suomalainen tarvitsee visa waiverin, eli siis turistiviisumin, maata pitkin rajaa ylittäessä. ESTA minulla oli voimassa jo edellisistä reissuista, mutta ilmeisesti sitä ollaan vasta piakkoin käyttämässä maarajoilla. Kuusi dollaria tämäkin hupi kustansi, mutta nyt voin mennä Yhdysvaltojen puolelle mitä kautta tahansa kolmen kuukauden ajan.

silta2
Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Adirondacksien alueella ja olimme tyytyväisiä, että löysimme oikeaan paikkaan pilkkopimeässä ajellessa. Lähes täysi kuu mollotti taivaalla valaisten lähestyvien vuorten siluetteja ja heijastui komeasti lukuisten järvien pinnoista, joten tiesimme että aamulla näkymät olisivat varmasti oikein mukavat! Adirondacksien alueella on paljon eri leiritymispaikkoja ja me valitsimme Alpine Club of Canada:n leiripaikan, jonne saavuimme kirjaimellisesti keskiyöllä. Onneksi ajelimme hiljaa, sillä tiellä hidasteli peura tai kauris, jonka kansa tuijottelimme toisiamme hetken aikaa. Otsalamppujen ja kuun valossa löysimme parkkipaikan vierestä pienen infotaulun, jossa varoiteltiin muistakin metsän elävistä:

bears
Ja sitten eikun levollisin mielin telttaa pystyttämään..! Näppärästi se teltta nousi pimeälläkin ja väsyneet matkaajat nukkuivat, ainakin allekirjoittanut, aivan huoletta. Vain pari kertaa säpsähdin hereille kuultuani kummallisia ääniä, jotka taisivat olla pöllön huhuilua ja havunneulasten tippuminen teltan päälle. Aamulla sitten pääsimme näkemään, että missäs sitä oikein oltiin. Tuo leiripaikka oli itse asiassa aivan loistava, sillä olimme siinä ymmärryksessä, ettei alueella olisi mitään muuta kuin maapläntti, jonne pystyttää teltta. Mutta olihan siellä pöytiä, nuotiopaikka ja kaivo, josta sai aikansa pumpattuaan jäätävän kylmää, juomakelpoista vettä. Suureksi ilokseni siellä oli myöskin ulkohuussi!
breakfast
Mielestäni leirielämän parhainta antia ovat aamut, jolloin aurinko on nousemassa ja luonto heräilemässä. Siinä on aivan ihana tunnelma! Siitä voikin sitten nauttia aamupalan kera, joka meillä oli perinteisesti kaurapuuroa.
breakfast2
Meidän suunnitelma oli taivaltaa Mt Marcyn huipulle ja sieltä laskeutua hieman alaspäin korkeudelle, jossa telttailu on sallittu ja yöpyä luonnon keskellä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat aika reilusti matkan varrella ja tästä patikointipäivästä alkoi muodostua kaikkea muuta kuin olimme suunnitelleet.. Ensimmäinen yllätys tuli jo ennen kuin pääsimme perille; parkkipaikka oli täysi ja meidän täytyi jättää auto noin 1.6 kilometrin päähän vaelluspolkujen alkupisteestä. Toinen yllätys tuli niin ikään ennen kuin pääsimme alkuun, sillä vuorelle ei ollut yön yli retkeilemään asiaa ilman karhukanisteria. Jep, ensimmäistä kertaa minäkin siitä kuulin tuolloin! Kyseinen kanisteri on siis astia, jonne laitetaan kaikki ruoat ja muut karhuja houkuttavat jutut, kuten kuulemma hammastahna. Telttailessa tämä kanisteri sitten viedään sopivan kauaksi leiristä, että jos karhuja sattuu olemaan alueella, niin ne menevät suoraan sen astian kimppuun, eikä telttojen kimppuun. Vuokrasimme sitten moisen karhun pitävän kanisterin ja vihdoin jatkoimme matkaa.

path
Tässä vaiheessa päivä näytti jo vähän parantuvan ja varmaan jo alle tunnin helpohkon kävelyn jälkeen tuli vastaan jotain karhujakin harvinaisempaa. Tästä ei ollut edes varoituskylttiä, jotta olisin osannut olla kameran kanssa valmiina. Nimittäin vastaan käveli pienen teiniryhmän kanssa Ashton Kutcher!!! Ystävällisesti se tervehti ja kysyi ohimennen kuulumiset, niin kuin noilla vaellusreiteillä on tapana. Eihän siihen muuta osannut kuin vastata että hyvin menee ja heti sopivan matkan päässä varmistaa Adamilta, että näkikö se saman kuin minäkin. Tämän jälkeen ei julkkiksia näkynyt ja mukavan leveä polku muuttui kivihyppelyksi. Ensimmäisen maisemapaikan jälkeen seuraavaa saikin odotella pitkän aikaa, sillä meidän polku oli suurilta osin umpimetsässä kävelyä.
sign2
Tiheää metsikköä jatkui aina niin kauas, kunnes vastaan tuli kyltti joka kielsi leiritymisen siitä korkeammalle mennessä. Ja emme olleet sitä ennen missään nähneet edes pientä maaplänttiä, jonne olisi voinut pystyttää teltan! Onneksi ystävälliset kanssakulkijat kertoivat, että jonkun matkan päässä on leiritymispaikka, jonne on tehty tilaa muutamalle teltalle. Sinne suunnatessamme näimme myös vihdoin niitä kuuluisia maisemia, joita varten olimme koko retkelle lähteneet.
Adirondacks
Emme tosin tienneet, että nuo jäisivät ainoiksi näköaloiksi mitä näkisimme. Jatkoimme matkaa leiritymispaikan suuntaan ja siellä ei enää voinut edes polusta puhua, sillä edessämme aukeni vain läjä isoja kivejä, ensin alamäkeen ja sitten mutkan kautta takaisin ylöspäin. Tässä vaiheessa vaellusta oli jo takana jo monta tuntia ja olin erittäin lähellä break down & cry- hetkeäni. Päätin istahtaa hetkeksi ja Adam jätti rinkan vartioitavakseni ja pitkäjalkaisena pomppi kivet ylös katsomaan missä ja millainen se leiripaikka on. Leiripaikan nimi oli Arnold Lake, joten ehkä siellä olisi joku pieni järvi tai lampi? “Se on suo”, oli tuomio. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Kello oli siinä puoli viiden aikaan ja aurinko laskisi noin kolmen tunnin päästä. Väsyneenä ja kiukkuisena känkkäränkkänä tuumasin, että me lähdetään tuhannen kauas tältä vuorelta. Ja niinhän me teimme, Alpine Club of Canadan leiripaikka tuntui taivaalliselta vaihtoehdolta, vaikka sitä varten pitikin kiirehtiä 6.5 kilometriä alaspäin ennen pimeän tuloa. Ja kävellä 1.6km autolle.
sign
Melko legendaarinen vaellusyritelmä siis! Tai siis tulihan sitä käveltyä tuona päivänä, yhteensä 20km leiritymiskamojen kanssa. Maisemat jäivät näkemättä, seuraavana päivänä kävely oli tuskaista, mutta nyt tälle toivottomalle retkelle voi jo nauraa. Päätimme, että seuraava vaellusreitti saa luvan olla niin spektaakkelimaisen kaunis koko matkan ajan, ettei tarvitse edes päästä huipulle maisemia katsomaan! Muutoin kyllä oli oikein mukava reissu ja telttailu oli aivan huippumukavaa. Seuraavaa kertaa odottaen..

 

3 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

CommentLuv badge