Tänä vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun lähdin Suomesta. Ulkosuomalaisuuteni alkoi Skotlannnista, jolla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, sillä sieltä on jäänyt iso kasa ihania muistoja ja uusia kokemuksia. Silloin, 21-vuotiaana, en olisi osannut ajatella, että tie veisi joskus Atlantin taakse enkä tänne muuttamista koskaan ollut harkinnutkaan. Nyt kuitenkin yli puolet viimeisestä 10 vuodesta on kulunut Kanadassa.
Tänä vuonna, ihan muutama päivä sitten, tuli kuluneeksi 105 vuotta siitä, kun Titanic upposi törmättyään jäävuoreen Atlantin ylitysmatkallaan. Maailmankuulun risteilijän kyydissä oli myös suomalainen, 18-vuotias Anna Turja matkalla Kaliforniaan ja hän oli kotoisin samasta pikkuisesta Pohjois-Pohjanmaan kylästä kuin minäkin, Oulaisista. Nykyään noin 8000 asukkaan kaupunki oli varmasti paljon pienempi yli sata vuotta sitten, mutta näköjään siellä jo silloin haaveiltiin isosti.
Anna Turja pelastui Titanicilta ja hänen kokemuksiaan tuosta kohtalokkaasta yöstä voi kuunnella tästä haastattelusta, minulle hyvin kotoisalla murteella. Anna ei koskaan palannut Suomeen Kaliforniaan päästyään, mutta toisaalta jos tuollaisen kokemuksen kävisi läpi niin tuskinpa itsekään hyppäisin laivaan samaa matkaa yrittämään!
Tämä herätti miettimään maailmalle lähtemistä. Tiesin tietenkin, että Suomesta on muutettu Pohjois-Amerikkaan paljonkin ‘ennen vanhaan’, onhan Kanadassakin siitä paljon todisteita. Jopa täältä Ottawasta löytyy katu nimeltä Tapiola Crescent, ihan siinä Rastila Crescent- ja Tammela Court – katujen kulmasta. Jotenkin tämä Anna Turjan tarina kuitenkin iski niin sanotusti kotiin, kun joku muukin oli samoista pikkukaupungin maisemista lähtenyt lähes sata vuotta aiemmin.
Miten erilainen maastamuuttokokemus se onkaan mahtanut olla! Sitä on suurella todennäköisyydellä lähtenyt lopullisesti, ilman suunnitelmia palata (oletan, että laivamatkat Atlantin yli eivät olleet ihan pienen budjetin juttuja tuolloin) eikä yhteyttä voinut pitää kuin kirjeitse. Kuinkahan kauan kesti kirjeen matka Atlantin yli? Tuossa linkkaamassani haastelussa mainittiin, että Annan perhe sai tietää hänen olevan elossa vasta 5-6 viikkoa Titanicin uppoamisen jälkeen.
Kun minä olen muuttanut maasta toiseen, olen hankkinut asunnon jo etukäteen ja selvittänyt miltä naapurustoni näyttää Google street viewn avulla. Tiesin minuutilleen, kuinka kauan lentoni kestää, paljonko maksaa bussi lentokentältä ja kuinka usein niitä menee. Tekstarilla olen kotiin ilmoittanut, että perillä ollaan. Sata vuotta sitten tilanne on mahtanut olla aika toinen, New Yorkin satamaan on ehkä saavuttu matkalaukun kera, mutta matkaa sieltä Kaliforniaan on ollut vielä reilusti.
Silti, nopeammista kulkuvälineistä ja netin hyödyistä huolimatta, uskon, että se tunne kun on saapunut uuteen maahan ensimmäistä kertaa omaisuus reppuun pakattuna, on säilynyt samanlaisena. Vaikka kuinka voisi tehdä taustatutkimusta etukäteen, niin silti se on uusi kokemus hajuineen ja äänineen, kun sitä perille sitten pääsee. Itse tykkään mielettömästi siitä tunteesta, kun kaikki on uutta ja tuntematonta ja tietää, että tästä alkaa seikkailu. Ja se on kuulkaa koukuttava tunne 🙂
2 comments
Kiitos päivityksestä ja Annan haastatteluun.
Eipä kestä, ilo oli ihan minun puolella!