Jupinaa typeristä pohjoisamerikkalaisuuksista

by Annika

Kanadaa juhlittiin viikko sitten, mutta nyt tuntuu siltä, että on aika napistakin vähäsen. Tai tämä avautuminen taitaa kohdistua enemmänkin yleiseen pohjoisamerikkalaiseen kulttuuriin, eli ei nyt syyllistetä pelkästään Kanadaa. Olin suorastaan yllättynyt huomatessani vielä asioita, joita pidän kummallisina tai ärsyttävinä, kun ulkomailla eloa on jo takana usemapi vuosi ja Kanadassakin viettyjä vuosia tulee kohta täyteen kolme. 

Tammikuussa New Yorkissa aloin huomata ensimmäistä kertaa, että tällä puolen Atlanttia ravintolassa yksin syöminen on ihan puistattava ajatus. Olin New York Times Travel Showssa ja siellä oli pari kokenutta/kuuluisaa journalisti-matkailijaa, jotka esitelmöivät yksin matkustamisesta. Todettakoon tähän väliin, että tämän seminaarin lähtöastelmakin oli tyyliin “yksin matkustaminen ei ole niin kamalaa kuin luulet!”. Mitä se ei toki olekaan, mutta se kertoi jotain soolomatkailuun yleisestä suhtautumisesta. Puhujat pohtivat vuorotellen yksinmatkustamisen eri puolia, mutta huomattavan paljon aikaa mielestäni käytettiin syömisestä jauhamiseen. Siis yksin syöminen, ravintolassa! Kuvitelkaa, kuinka kauheaa! 

 En nyt kyllä ole ihan varma onko tämä vain omaa näkökulman rajallisuutta, mutta mitä ihmeellistä on ravintolassa yksin aterioimisessa? Kyllä kai minä olen näin tehnyt kerran jos toisenkin, sekä Suomessa että ulkomailla. Olin esimerkiksi Tampereella kerran odottamassa junanvaihtoa tai jotain vastaavaa useamman tunnin ilta-aikaan ja ajattelin tappaa aikaa istumalla pitsalle läheisen hotellin ravintolaan. Nälkäkin siis oli. Olin yksin liikkellä, enkä tuntenut siltä alueelta ketään, niin mitä muutakaan olisin tehnyt? Ei minulle nyt tullut mieleenkään, että onpas tämä nyt masentavaa ja noloa yksinään mussuttaa. Samoin olen tehnyt reissun päällä, kun olen ollut yksin matkassa. Hyvinhän se ruokahetki kuluu lehtiä lukemalla tai ihan vaan kadun vilinää katsellessa. 

Tämä asia pompsahti taas esille, kun netissä selailessani päädyin jollekin pohjoisamerikkalaiselle foorumille, jossa joku kyseli matkakohdesuosituksia. Aloittaja listasi asioita mitä reissultaan halusi, ja selvästi hän oli oikein edistyksellinen matkaaja, koska erikseen mainitsi “I am comfortable eating alone”. Pystyt siis syömään yksinäsi ilman nolostelua, hienoa! Mainitsin tämän Adamille toivoen jotain syvällisempää valaistusta asiaan ja sitähän toki sainkin “No se yksin syöminen nyt vaan on niinkuin yksin leffassa käynti; se vaan on sellainen asia, mitä vaan ei tehdä”.

 Siis mitääh, millon yksin leffasta käymisestä tuli tabu?? En ole tainnut koskaan käydä yksin leffateatterissa, mutta voisin hyvinkin kuvitella meneväni, jos esimerkiksi Adam on jossain reissussa ja eteen sattuu tylsä päivä. Tai jos olen vaikka yksin kaupunkilomalla ja vettä tulee kaatamalla, eikä ulkona viitsi aikaa viettää. Voisinpa siinä mennä käymään leffassa. Mutta minä olenkin outo tapaus.Näköjään. Leffateatterithan on oikein soveltuvia paikkoja yksinäisille katsojille, se kun ei ole sosiaalinen tilanne, jonka aikana pitäisi amerikkalaiseen tapaan puhua pulputtaa ilman taukoa. Tästä ja tuosta syömisjutusta tulikin mieleeni, että siksiköhän pohjoisamerikkalaisissa kaupungeissa on ihan pirusti take-out ravintoloita, kun kiva ois syödä, mutta ei kehtaa yksin mennä ravintolaan asti niin tilaanpa kotiin ruokaa. Sitten kukaan ei näe, että syön yksin! Merkillisen yltiösosiaalista meininkiä täällä, sanon minä. 

Töissä muistuttelen aina välillä itseäni, että sanopas jotain turhanpäiväistä välillä, etteivät luule että olet ihan epäsosiaalinen kummajainen. Kyllä ne siltikin välillä huikkailevat, että mitäs sinä siellä teet kun niin hiljaa olet. Ööö..töitä? Mielellään ennen kuin kello näyttää kotiinlähtöaikaa. Mutta annas kun keskeytän työni ja kommentoin löytämääsi hassun kalan kuvaa. Tällaista meillä 😀


No nyt tuli avauduttua. Ahh, heti tuntuu keveämmältä! 

 

Saattaisit tykätä myös näistä

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.