Nuotion savuinen tuoksu, käsiä lämmittävä teekuppi lapasissa ja lähes täydellinen hiljaisuus. Ei huolia, ei somea, ei läppäriä, ei koronaa, ei kiirettä, ei stressiä. Vain nuotiosta leijaileva savu, ritisevät puut ja teltan edestä kipittäviä maaoravia.
Aina ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas irrottautuakseen arjesta, tosin tällä kertaa matkustin 250km tätä kokemusta varten. Tämä viikonloppureissu olisi vuosi sitten ollut hädin tuskin mainitsemisen arvoinen, tänä vuonna se oli Suuri Matka. Niin monella tapaa kaukana se oli omasta kaupunkikuplastani, jossa olen ollut vetäytyneenä viimeiset 8 kuukautta, ja jossa ilmeisesti vietän vielä tulevatkin kuukaudet.
Ennen kuin talvi alkaa laskeutua Kanadan pohjoisosista tänne etelään, päätimme Adamin ja Nisun kanssa käydä ihastelemassa ruskakauden alkua ja testaamassa mukavuusrajoja telttailen yölämpötilan pudotessa kolmeen asteeseen. Matkan näyttämönä toimi Algonquin Provincial Park, reilun 7000 neliökilometrin kokoinen alue jonka 2400 järveä ja lukuisat suot luovat kovasti suomalaisen maiseman, mutta joka on kuitenkin perin kanadalainen kohde. Täällä kanadalaiset pääsevät elementtiinsä; kanootilla melomassa järvien halki, kantaen kanootin portage-tyylillä seuraavaan järveen ja telttaillen nuotion äärellä, luonnon keskellä, todennäköisesti punamusta ruutupaita päällä.
Algonquin Provincial Parkista löytyy yllin kyllin kanadalaisia asioita, ellei jopa kliseitä; majavien rakentamia patoja, leirintäpaikan varoituskyltit alueella liikkuvasta karhusta, huhuja siitä saakelin isosta ja äkäisestä hirvestä. Tuhannet vaahterapuut luovat värikkään taustan tälle kaikelle ja tietenkin järvissä voi nähdä pulahtamassa Kanadan yhden dollarin kolikossa komeilevan kansallislinnun, amerikanjääkuikan. Nämä ovat niitä maisemia, jotka löytyvät kehystettyinä, yli 100 vuotta vanhoina maalauksina National Gallery of Canadan seiniltä.
Tsekkasimme pari leirintäpaikkaa ennen kuin päädyimme valitsemaan Mew Laken leirintäpaikan, joka olikin vallan mukava. Järvistä ei tosiaan ollut puutetta täällä ja kutankuinkin kaikki leirintäpaikat ovat jonkin järven rannalla, ellei sitten lähde ihan metsään, leirintäpaikoille jonne pitää patikoida tai meloa. Meillä ei ollut kovia vaatimuksia telttapaikalle; hieman suojaa muilta telttailijoilta ja sen verran tilaa ympärillä, että Nisu voi olla irti ja nuuskia naapurustoa. 
Eniten tällä reissulla yllätti paitsi ruskan edistyneisyys, niin paikalliset eläimet! Emme odottaneet näkevämme mitään oravia kummempaa, mutta yllätyimme kuitenkin positiivisesti, kun bongasimme jotain muutakin kuin kaupunkieläimiä. Maaoravat olivat ehdottomasti se laji, joka oli eniten nähtävillä; niitä oli kymmeniä ja taas kymmeniä pitkin leirintäpaikkoja, ihan joka puolella. Leirintäpaikalla asuvina ne olivat myös tottuneet ihmisiin, eivätkä olleet moksiskaan Nisusta tai oikeastaan mistään muustakaan.
Ornitologia minusta ei saa tekemälläkään, mutta lintuosastolla bongailin ihan perussorsia, joita oli joka järvi täynnä ja metsäpatikalla Adam bongasi puiden kätköistä röyhelöpyyn, joka oli aika hauskannäköinen tapaus. Tunnustan, että tätä linnun nimeä piti googlailla useampaan otteeseen englanniksi ja suomeksi ennen kuin oikea löytyi!
Toisella patikkapolulla illan hämärtyessä huomasin meitä uteliaasti puun takaa tarkkailevan (jonkin sortin) näädän! Se oli aika alhaalla puussa, mutta niin utelias kuitenkin, että se tuli oksalle istumaan puun takaa. Ilmeisesti Nisu, joka ei koko näätää huomannut, ei vaikuttanut liian pelottavalta. Pieni tuokio internetin maailmassa paljasti, että siihen aikaan kun eurooppalaiset tulivat valloittamaan näitä Kanadan metsiä, niin Algonquin alkuperäiskansat kauppasivat näätien nahkoja ja niistä tehtyjä lapasia etenkin. Algonquin on muuten edelleenkin paitsi tämän puiston nimi, niin myös alkuperäiskansojen ja kieliryhmän nimi. Muun muassa nimi Ottawa tulee algonquinin kielen sanasta “adawe”, joka tarkoittaa kaupankäyntiä.
Ja toki kun karvaisista metsän eläimistä puhutaan, niin ei passaa unohtaa Nisua! Se oli oikein mielissään tutkimassa metsiä ja nuuskimassa leirintäpaikkoja. En ole ehkä koskaan nähnyt sitä yhtä väsyneenä kuin tällä reissulla. Itse heräilin yöllä vähän väliä, mutta Nisu ei liikkunut juuri minnekään ja välillä piti aivan kurkistaa sen makuupussiin, että onhan sillä kaikki hyvin 😀 Oli sillä, se oli vain niin kovin väsynyt kaiken tutkimisen jälkeen.
Vaikka tämä reissu oli lyhyt, niin silti kotiin tullessa oli tunne, kuin olisimme olleet poissa kauemminkin, mikä lienee hyvän reissun merkki. Kotiin päästyämme olimme kaikki kyllä sopivan väsyneitä, sillä ennen kuin ajoimme kotiin teimme neljän tunnin patikan – oli muuten kerrankin takapenkki (eli Nisu) hiirenhiljaa koko automatkan ajan! Vaatteet tuoksuvat edelleen nuotionsavulta, mutta sehän ei ole yhtään hullumpi tuoksu.
Siinä oli jotain uskomattoman rentouttavaa, kun sai vain istuskella nuotiotulen ääressä, järven rannalla, luonnon keskellä. Siinä oli jotain niin kotoista ja tuttua. Selvästi koko kevään, kesän ja syksynkin viettäminen kaupungissa on nostattanut luonnon arvoon arvaamattomaan. Tällä reissulla ei näkynyt vuoria tai valtamerta, mutta ihan tuikitavallinen metsämaisema oli sekin aivan uskomattoman kaunista ja kovasti tarpeeseen tullut maisemanvaihdos.
Syksy etenee täällä Ontariossa hiljalleen ja lämpötilat menee yhä harvemmin yli 20 asteen enää lokakuussa. Puissa on kuitenkin vielä kovasti lehtiä ja niiden väriloistoa riittänee vielä ainakin muutaman viikon. Nyt siis meinaan nauttia syksystä niin kauan kuin sitä kestää täällä. Ihanaa syksyn jatkoa teille!
2 comments
Wau, hienon näköistä tuo Kanadan ruska. Suomessa puiden lehdet pääasiassa ovat keltaisia, mutta tuolla näyttää olevan myös punaista väriä. Vaahteroitako ne ovat? Ruska on varmasti Kanadassa todella vaikuttava.
Joo, Kanadan ruska on kyllä ihan mieletön! Ja juurikin nuo vaahterat vaihtavat värinsä oranssiksi ja sitten punaiseksi, ja niitähän täällä riittää!