Tarina elämän lyhyydestä ja sen arvostamisesta, sekä uusista tuulista

Noin vuosi sitten olin karvaasti pettynyt. Muistan vieläkin harmituksen kyyneleet silmissäni kun sain tietää, että en saanut haluamaani työpaikkaa useiden haastattelujen ja tehtävien jälkeen, vaan tulin toiseksi. Tehtävään valittiin joku, jolla oli enemmän kokemusta tietyllä osa-alueella, jossa minulla ei ollut paljonkaan kokemusta. Yleensä en ole niin tunteellinen henkilö, että näin vahva reaktio tulisi, mutta tämä työ olisi ollut niin uskomaton tilaisuus, että se harmitti ihan tosissaan, etenkin kun pääsin niin pitkälle haastatteluprosesissa.

Toiseksi jääminen oli lisäksi erityisen kitkerä pala purtavaksi, koska tämä unelmieni työ jota en saanut, oli itseasiassa vahvasti kytköksissä nykyiseen työhöni ja päädyinkin vaihtamaan sähköposteja ja samoihin projekteihin työn saaneen henkilön kanssa. En voinut olla ajattelematta “tuo olisin voinut olla minä”. 

Tänään sain tietää, että tämä henkilö, joka sai työpaikan minun sijastani oli työmatkalla Yhdistyneiden Kansakuntien tapaamiseen Nairobiin Ethiopian Airlinesin lennolla ET 302. Olette varmasti jo nähneet uutisissa, että kaikki tällä lennolla olleet kuolivat sen maahansyöksyssä.

Tuo olisin voinut olla minä. 

Tuo olisin voinut olla minä. Tämä ajatus pyörii päässä, kuten myös syyllinen kiitollisuus siitä, että en saanut tuota unelmieni työtä vuosi sitten ja kuinka typerää sen murehtiminen oli. En ole uskonnollinen ihminen, mutta mielelläni kiittäisin nyt jotain korkeampaa tahoa.

Kuinka helppoa on unohtaa olla kiitollinen siitä mitä jo on. Kuinka helppoa on olla katkera ja pettynyt, että jokin asia jäi saavuttamatta. Tämä päivä kuitenkin osoitti, kuinka nopeasti voi saada erilaisen perspektiivin.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, mikä on oikeasti elämässä tärkeää, jo siis ennen tämän päivän uutisia. Olen painiskellut muun muassa työni kanssa pohtien sen mukavuutta ja tulevaisuutta, sekä sen arvoa. Pari viikkoa sitten teimme Adamin kanssa päätöksen, että muutamme pois Squamishista, sillä työni täällä länsirannikolla ei ole enää täällä asumisen arvoista.

West Coast Life on paljon hehkutettua ja onhan täällä upeita vuorimaisemia ja patikointimahdollisuuksia, mutta työni ei ole enää nautinnollista, Adamilla ei ole täällä mahdollisuutta muuta kuin pätkittäisiin etätöihin ja molempien mielestä pikkuinen Squamish on liian virikkeetön meille. Tulimme tänne alunperin työni takia, mutta se on muuttunut niin, etten enää voi hyvillä mielin laittaa työtä etusijalle ja sivuuttaa muita seikkoja. Emme vaan ole tyytyväisiä tai onnellisia täällä asuessamme.

Niinpä pari viikkoa sitten ilmoitin töissä pakkaavani kamani ja lähteväni ensi kuun lopussa uusiin haasteisiin. Mitä nuo uudet haasteet oikein ovat, siitä ei ole vielä tietoa. Joskus on kuitenkin tehtävä päätös, mikä tuntuu oikealta, vaikkei ihan koko polku olisikaan vielä valaistu loppuun asti.

Joskus pääsiäisen jälkeen lastaamme siis taas auton täyteen tavaraa, toteamme että ruoho ei olekaan vihreämpää aidan maan toisella puolella ja lähdemme monta kokemusta rikkaampana kohti Ottawaa.