Ihanat kamalat kanabussit

Väli-Amerikasta ei voi montaakaan matkavinkkiä googlen syövereistä etsiä ilman että tulee maininta ‘chicken bus’ vastaan. Chicken bus, kanabussi. Siis mikä? Ensireissullani Väli-Amerikkaan odotin innolla ja hieman jännitykselläkin ensimmäisiä kokemuksia näistä legendaarisista kulkupeleistä ja niistähän jäi vallan mieleenpainuvat muistot.

Jos et ole sen kummemmin Väli-Amerikassa matkailua tutkiskellut, niin selvennettäköön, että nämä kanabussit ovat siis paikallisia (lyheyn matkan) busseja. Ei siis suinkaan niitä 50-paikkaisia kiitureita, joissa ilmastointi puhaltaa tornadon voimalla, joissa kuljettaja on suht siististi pukeutunut ja joilla pääsee vaikka maasta toiseen.

Granadan bussiasema

Kanabussit ovat meille kaikille tuttuja telkkarista, nimittäin ne ovat vanhoja amerikkalaisia (ja kanadalaisia!) koulubusseja. Tiedättehän, niitä tipunkeltaisia linja-autoja, joita kaikissa telkkarisarjoissa vilahtelee? Niille koittaa uusi elämä vain muutaman vuoden käytössä olemisen jälkeen muutaman maan verran etelämpänä, jossa ne siis toimittavat ihan tavallisten bussien virkaa. Useimmiten ne saavat jonkinlaisen maalikerroksen päälleen ja osa näistä on tosi taiteellisesti koristeltuja, tosin kuviin sattui tietysti aika tylsän näköisiä menopelejä.

Miksi sitten antaa hyvälle bussille nimeksi kanabussi? Tästä on olemassa montakin teoriaa, liittyen bussien alkuperäiseen väriin tai siihen, että niissä on yleensä sen verran populaa, että siellä ollaan kuin kanat häkissä. Onpa tästä spekuloitu sitäkin, että kuulemma kanojakin on kyydissä usein. Itse en kyllä nähnyt pulun pulua näissä menopeleissä, mutta olihan ne täynnä.  Jos et ole päässyt koskaan istahtamaan näille muhkean pehmeille penkeille (oikeasti!) niin yksi penkki on nimeomaan yksi kokonainen leveä istuin, jossa ei ole mitään jakajaa tai käsinojia keskellä niin kuin meille tutummissa linja-autoissa on. Tämän vuoksi siihen penkille mahtuu ainakin kolme henkilöä, kun oikein tiivistää. Todennäköisesti enemmänkin.

Ensimmäiset kyytiläiset- Yleensä kaikki länkkäreitä, paikalliset tulee sitten kun bussi on oikeasti lähdössä tunnin päästä.

Kanabussit ovat myös naurettavan edullisia. Menimme Marin kanssa pari matkaa näillä ja puolentoista tunnin mittainen kyyti maksoi $1.75 ja about puolen tunnin kyyti maksoi $0.77 USAn dollaria. Tämän vuoksi ne siis ovat niin paikallisten kuin reppureissaajienkin suuressa suosiossa. Busseilla on ehkä jokin suuntaa antava aikataulu, tai sitten ei. Matka alkaa yleensä sitten, kun istumapaikat ovat täynnä ja käytävä koko matkalta täynnä seisovia kyytiläisiä. Huomasimme, että kyytiin voi hypätä myös mattimyöhäiset takaovesta, kyllähän siellä nyt aina sen verran voi tiivistää. Niin ja rinkat ja muut isommat matkatavarat heitetään muitta mutkitta katolle, niitä ei tuoda sisälle. Pienemmät nyssykät voi tuoda bussiin, mutta niistä kannattaa pitää huoli, sillä netti on myös pullollaan tarinoita varastetuista tavaroista kanabusseissa.

Kyydistä maksetaan vasta sen liikkuessa, kun joku rahatukkua pitävä jamppa tulee pyytämään maksua. Hinta vaihtelee sen mukaan, onko katolla tavaraa vai ei. Se miten tämä kuskin apuri oikein pääsee liikkumaan niin tuhottoman täyteen pakatussa bussissa on minulle suuri mysteeri. Sama pätee aina välillä etuovesta kyytiin pomppaaviin mangon/juomien/kaiken maailman naposteltavien kauppaajiin, jotka puskevat äänekkäästi tuotteitaan kaupaten tiensä läpi bussin käytävän ja hyppäävät sitten takaovesta pois seuraavalla stopilla.

Näiden hervottomien kulkupelien parasta ja pahinta antia ovat kuitenkin niissä soitettu musiikki – usein oikein musiikkivideon kera. Näissä kulkupeleissä kun soitetaan kasetteja, siis videokasetteja, eli VHS-nauhoja. Ja tiedättekö milloin viimeksi musiikkia laitettiin videonauhoille? Ei muuten ollut ihan viime vuosikymmenellä, eikä tainnut olla sitä edelliselläkään. Joten varoituksen sana kanabusseihin suuntaaville, 80-luvun musiikki on pop! Ja kun nauhalle mahtuvat ehkä viisi biisiä on soitettu, aloitetaan sama uudelleen. Muistan edelleen oman bussikyytini biisit (koetan kyllä unohtaa, trust me); Lionel Ritchien ‘Hello (is it me you’re looking for), The Proclaimersin ‘500 miles’,  Tina Turnerin ‘What’s love got to do with it’ sekä tietysti Bryan Adamsin ‘Summer of 69’. Arvatkaa vaan, kuinka kauan nuo soi päässä sen jälkeen, kun niitä on soitettu puolitoista tuntia non-stoppina.

Mutta oikeasti se kanabussien paras puoli on kuitenkin se määränpää. Kyllähän sitä nyt istuu kuin sillit purkissa jonkun tovin, jos perillä odottaa polttavan kuuma hiekkaranta ja happy houria on sen verran jäljellä, että $2 pina coladoja ehtii ryystätä nauttia ainakin kaksi ennen auringonlaskua.

Onko teillä ihania tai kamalia kokemuksia kanabusseista? Oletteko bonganneet hienosti maalattuja busseja matkoillanne? Kertokaa kertokaa!