Olipa kerran työhaastattelu, joka olikin sellainen härdelli, että se sai jopa minutkin itkemään. Normaalioloissa olen hyvinkin varautunut ja emotionaalisesti melko vakaa tyyppi, mutta tämä työhaastattelu ei ollut ihan sellainen “käynpä niiden toimistolla tunteroisen haastattelussa naamatusten”.
Eli siis, nyt seuraa tarinatuokio! Kirjoitan tämän, en varoituksena työnhakijoille, vaan mahdollisuutena nauraa vähän kaiken tämän pandemiahulluuden keskellä. Itselläni ainakin on tarvetta pistää koronajutut sivuun ja ajatella jotain muuta. Tämä tapahtuessaan kamalalta tuntunut työhaastattelukokemus saa nyt jälkeenpäin suupielet ylöspäin kaikessa kamaluudessaan ja ajattelin, että mitäpä sitä hyvää tarinaa itsellään pitämään, kerron sen teillekin, jos se vaikka saa jonkun muunkin suupielet nykimään ylöspäin.
Ennen tätä naamatusten tapahtuvaa työhaastattelua olin osallistunut kahteen puhelinhaastatteluun ja olin myös tavannut itse asiassa paikan ylimmän pomon ja firman perustajan kahvikupin äärellä. Tämä oli tosin hyvin opportunistinen tapaaminen, sillä hän nyt sattui olemaan Ottawassa muilla asioilla, eikä se ollut varsinaisesti haastattelu. Tämä henkilö ei nimittäin ollut se, joka vastasi palkkaamisesta ja itse kahvilla hän oli enemmän äänessä kuin minä. Hän kertoi firmasta ja sen historiasta ja nykypäivästä ja niin edelleen, ja lopulta tuumasi (ja tämä on suora lainaus!), “Well you seem to have your shit together, I’ll let them know“. Olin hieman, että okei…kiitos? Hädin tuskin olin edes sanonut mitään!
Niin, tämä työpaikka ei suinkaan ollut täällä Ottawassa, jossa silloin(kin) asuin, vaan Brittiläisessä Kolumbiassa eli ihan toisella puolella Kanadaa. Ilmeisesti sana siis kiiri sinne asti, että en ollut ihan floppi noilla kahvitreffeillä ja pian mut kutsuttiinkin virallisempaan haastatteluun paikan päälle Squamishin kaupunkiin.
View this post on Instagram
04:00 Herätys, 06:00 lento
Joten siis eräänä toukokuisena aamuna lähdin ennen sian pieremää lentokentälle, napatakseni kello kuuden lennon Ottawasta Vancouveriin. Olin herännyt jo neljän aikaan, kaiken varalta ja ollakseni valmis ja varmasti ajoissa. Ja siitäpä se alamäki sitten alkoikin, nimittäin lento oli aina vain enemmän myöhässä ja lopulta se lähti matkaan kokonaiset neljä tuntia myöhässä. Laitoin tietysti sähköpostia menemään, että tulenkin hieman myöhemmin kuin oli tarkoitus. Onneksi Vancouver on kuitenkin kolme tuntia Ottawan aikaa jäljessä, joten siellä olisi vielä päivää jäljellä hyvin viiden tunnin lennon ja neljän tunnin myöhästymisen jälkeenkin.
15:00 / 12:00 lento Vancouverissa
Vihdoin lentoni laskeutui Vancouveriin kello 15:00 aikaa Ottawan aikaa, eli 12:00 paikallista aikaa. Huh, vielä ehtii hyvin. Suuntasin jännityksen sekaisin tuntein kohti autovuokraamoa, sillä minun pitäisi ajaa noin 80km päässä olevaan Squamishiin Vancouverin keskustan läpi. En tuolloin vielä omistanut autoa, joten ajokokemusta Kanadasta minulla oli hyvin vähän ja suurkaupungeissa ei lainkaan. En ollut ajanut autoa yli kahteen vuoteen.
Menin hakemaan varaamani autoa ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes annoin luottokorttini autovuokraamolle maksua varten. Maksu oli yli $100, joten siihen vaadittiin kortin tunnusnumero, ihan perusjuttu. Mutta, se saakelin masiina ei hyväksynytkään tunnusnumeroani, vaikka olin satavarma, että olin sen laittanut oikein. Lopulta laitoin sen kolme kertaa väärin, ja kortti meni lukkoon. Se oli tietysti ainoa luottokorttini, eikä autofirma hyväksyt käteistä takuuna vaan luottokortti oli pakollinen. Koitin kahta eri autonvuokrausfirmaa (lentokentällä kun niitä on jonossa), ja ensimmäinen ei myöskään hyväksynyt käteistä. Toinen firma olisi ollut OK käteisjärjestelyn kanssa ja hetken jo luulin, että kaikki järjestyisi sittenkin. Mutta ei sentään, heillä ei nimittäin ollut autoa vapaana kahdeksi päiväksi.
En voinut uskoa uskoa tuuriani, mutta pakkohan se oli joku ratkaisu keksiä. En nimittäin todellakaan aikonut soittaa potentiaaliselle tulevalle pomolleni, että olen jumissa 80km päässä. Onnekseni olin huomannut mainoksen bussista Whistleriin ja juoksin takaisin lentokentän infopisteeseen, jossa kerrottiin että kyllä vain, 20 minuutin päästä lähtee seuraava bussi kohti Squamishia ja sitä seuraava neljän tunnin päästä. Ja ei muuta kuin juoksuksi kohti bussiasemaa – ja tietenkin mulla oli korolliset saappaat jalassa hidastamassa matkaa. Tällä kertaa onni oli puolellani ja löysin oikean paikan ja bussissa oli vielä tilaakin. Huoh, kyllä tämä tästä nyt lähtee sujumaan.
View this post on Instagram
18:30 / 15:30 Saavuin Squamishiin
Olin ehtinyt jo nukahtaa hetkeksi bussissa, sillä oli jo lähes 12 tuntia siitä, kun olin saapunut aamulla Ottawan lentokentälle ja aloittanut matkan kohti määränpäätäni. Kiittelin onneani aikaerosta, että sentään ehdin juuri työpäivän viimeisillä tunneilla perille, paikallista aikaa. Itsestä toki tuntui, että olisi ollut jo illallisen aika ja haikein mielin söin laukustani löytyneen viimeisen energiapatukan ennen bussista nousua.
Noin puolisen tuntia meni siihen, että sain bussiasemalta taksin ja löysin oikean osoitteen. No nyt vihdoin päästään asiaan, ja ei mene enää kauakaan kun työhaastis on ohi. En itse asiassa muista tuosta reilun tunnin mittaisesta haastattelusta mitään muuta kuin sen, että haastattalija kysyi olenko Etelä-Afrikasta, kun aksenttini oli niin mielenkiintoinen. Saatiin haastattelu päätökseen ja olin niiiin valmis menemään jo hotellille syömään ja nukkumaan, olinhan herännyt aamuneljältä ja kello oli Ottawan aikaa nyt jo kahdeksan illalla.
Mutta vielä ei olla päästy niihin jo mainittuihin kyyneliin asti, eli tarina ei suinkaan lopu tähän. Haastattelija nimittäin ehdotti, että tulisin seuraavana aamuna takaisin ja että hänellä on muutamia tehtäviä, mitä voisin valmistella. Tietysti adrenaliinin ja yleisen työhaastattelujännityksen keskellä eihän tuohon voi muuta sanoa, että onpa loistava juttu, kuulostaa tosi kivalta!
21:00 / 18:00 Vihdoin hotellilla!
Sain muutaman paperin mukaani ja tilasin taksin kohti hotellia. Ajattelin vakaasti, että kai nämä “kotitehtävät” on jotain personaallisuustestejä tai jotain vastaavaa. Teen ne vaikka samalla kun syön jotain hotellin ravintolassa! Pääsin hotellille siinä lähempänä ilta-yhdeksää Ottawan aikaa, eli kuuden huitteilla paikallista aikaa.
Nämä kotitehtävät eivät sitten tietenkään olleet mitään persoonallisuustestejä vaan ne olivat seuraavanlaiset: 1) Valmistele noin 10min esitys (power point) tästä firmasta kuvitteelliselle yleisölle, joka ei tunne firmaa lainkaan; 2) Valmistaudu haastattelemaan toista haastattelijaa ikään kuin hän olisi hakemassa oppaaksi tälle firmalle; 3) Tee (kirjallinen) riskianalyysi sukeltamisesta Etelämantereella ja perustele miksi tarjoaisit / et tarjoaisi sitä aktiviteettina.
No nyt, hotellihuoneen suojassa, puhelimessa Adamin kanssa: äänekästä, epätoivoista, hyvin väsynyttä ja nälkäistä itkemistä niin maan perinpohjaisesti. En vaan siis voin tehdä noita kaikkia. En mitenkään! Ei riitä aika, eikä energia! Mutta en myöskään voi kieltäytyä niitä tekemästä, enkä ilmaantua paikalle seuraavana aamuna ilman näitä tehtäviä. Tämä oli ihan kamala fiilis, jonka muistan vieläkin. Selkä seinää vasten ja niin totaalisesti ylitsepääsemätön tilanne, ja itkin jo ihan silkasta väsymyksestä.
Mikään ei motivoi niin kuin pakko, ja onneksi Adam sai minut rauhoiteltua siihen tilanteeseen, etten enää haaveillut lentokentälle ryntäämisestä ja oman lentoni maksamisesta takaisin Ottawaan. Epätoivoisen leuan väpättämisen sain myös kuriin siksi ajaksi, että sain käytyä syömässä hotellin ravintolassa, mikä helpottikin tilannetta huomattavasti.
Sitten ei muuta kuin tehtäviä tekemään – tai itse asiassa menin kyllä hotellin pienen kioskin kautta, joten tehtävät edistyi suurilta osin sipsien ja karkkien tuoman sokerin voimalla. Adam myös auttoi etsimällä tietoa Etelämantereella sukeltamisesta, mutta tietenkin hän sattui oleman itse työmatkalla Nunavutissa, enkä halunnut koko yötä pitää toista hereillä. Lopulta menin itse nukkumaan siinä yhden aikaan paikallista aikaa, mikä oli siis aamuneljä Ottawan aikaa. Olin siis ollut hereillä ja menossa kokonaiset 24h pieniä lentokone- ja bussinokosia lukuunottamatta.
View this post on Instagram
08:00 seuraava aamuna
Tässä vaiheessa en enää edes välittänyt mikä aika Ottawassa oli, sillä olin vihdoin saanut nukuttua! Minun piti olla toimistolla takaisin kello 10, joten jatkoin vielä esitelmän viimeistelyä aamulla. Squamish oli aika pieni kaupunki ja matkaa hotellilta toimistolle oli vain noin 4-5km. Niinpä siinä hyvissä ajoin 9:40 tsekkauduin hotellista ulos ja tilasin taksin respasta. “Juu, siinä varmaan menee noin 40 minuuttia ennen kuin taksi on täällä”. Siis anteeksi mitä?! Tässä vaiheessa opin, että Squamish on niin pieni paikka, ettei siellä oikeastaan ole omaa taksipalvelua vaan ne tulevat aina kauempaa.
Ja ei muuta kuin nolosti soittamaan haastattelijoille, että hei tulenpa vissiin sitten 20-30min myöhässä… Ette usko, että nolotti! Tämä koko (ruma sana) kylä on kirottu! Tässä vaiheessa olin jo Adamillekin sanonut, että en edes halua tätä työtä enää, eikä sitä mulle edes tarjottaisi kaiken tämän sähläämisen jälkeen. Halusin tämän koko kokemuksen vaan olevan ohi ja ainoa tapa päästä siihen, on saattaa tämä haastattelukokemus loppuun, jotta voin lähteä kotia kohti.
Taksi tuli ja olin ehkä sittenkin vain 15 minuuttia myöhässä. Ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Esitelmää tuli tietysti kuuntelemaan myös toimistolla olemaan sattunut PR-manageri, joka tekee työkseen vastaavia esitelmiä. Riskianalyysi sukeltamisesta Etelämantereella käytiin läpi – ilmeisesti olin samaa mieltä firman kanssa siitä, että se on liian riskialtis aktiviteetti, eikä vakuutusyhtiöt takaisi moista aktiviteettia. Lopuksi leikimme vielä työhaastattelua, mikä oli niin absurdi kokemus, olihan tämä henkilö jo monta kertaa haastatellut minua puhelimessa ja naamatusten, ja nyt minun piti haastatella häntä -tai ainakin hänen esittämää työnhakijaa.
12:00 aamupala ja kahvia
Niin joo, hotellilla ei tarjottu aamupalaa. Ja yhtään en häpeä myöntää, että tämä päivä alkoi terveellisesti ja tehokkaasti hotellin kioskista ostetuilla sipseillä ja karkeilla. Kello oli jo siis puolessa päivässä, kun otettiin vähän taukoa ja löysin kahvilan, joka olikin yllättäin oikein vegaaniystävällinen. Sieltä siis kahvia ja syömistä.
Matka jatkui toimistolle taas juttelemaan, jossa tällä kertaa grillattiin sitä, paljonko haluaisin palkkaa. Tietenkin olin tähän googlannut hyviä, kierteleviä vastauksia, koska usein se joka sanoo numeron ensin “häviää”. Harmikseni vastassa oli mestaritason neuvottelija, ja omat kiertoilmaukseni loppuivat, joten myönnyin sanomaan numeron, jota olin tietenkin jo miettinyt etukäteen. Lisäsin vielä vähän ekstraa, koska tietenkin siitä neuvoteltaisiin alaspäin. Sitten väännettiin kättä, kohteliaasti hymyillen tietenkin, siitä paljonko lomaa tarjottaisiin. Pyysin neljää, mutta myönnyin kolmeen jos palkka ja muut edut ovat kohdallaan. Tosin edelleenkään en edes halunnut tätä työtä enää, halusin vain takaisin kotiin!
Sitten pidettiin taas vähän taukoa, ja lähdin ulos kävelylle katsomaan kaupunkia, jota olin toivonut näkeväni vähän enemmän, ja rehellisesti sanottuna toiselle kahville. Takaisin toimistolla istuimme alas ja haastattelijat kertoivat, että mielellään haluaisivat minut heidän tiimiinsä. Palkkaakin tarjosivat $6000 enemmän kuin olin pyytänyt! He olivat kuulemma hyvin vaikuttuneita siitä, miten hyvin olin handlannut tämän stressaavan kokemuksen univelkaisena, toisella puolen maata ja kaikkien kohtaamieni hankaluuksien edessä.
Ahah, vieläkin muistan tuon tilanteen ja mietin pitäiskö pillahtaa itkuun vai purskahtaa nauruun. Päädyin jälkimmäiseen. Olin jo edellisiltana päättänyt, että en todellakaan ottaisi tätä työtä vastaan, joten tämä tarjous tietenkin heitti vielä vähän kapuloita rattaisiin, ihan kuin niitä ei olisi ollut jo tarpeeksi. En kuitenkaan sanonut juuta tai jaata vielä tuolloin, vaan sanoin miettiväni asiaa. Ja kas, bussi Vancouveriin lähtee ihan pian, moi moi! No ei ihan noin suorasukaisesti kuitenkaan, haasttelija ajoi minut bussipysäkille ja juttelimme vielä hyvän aikaa Squamishista asuinpaikkana.
View this post on Instagram
Jos olet blogia seurannut jo useamman vuoden, niin tiedät että päädyin sanomaan kyllä tälle työtarjoukselle, ja muutin Adamin ja Nisun kanssa 5000km päähän reilun kuukauden päästä. Ja olihan se oikea ratkaisu. Mieletön työpaikka joka vei minut pitkin poikin Kanadaa, Etelämantereelle ja Falkandin saarille, mutta näitäkin parempi oli uudet työkaverit, joista tuli sydänystäviä.
Haastattelukokemuksen päätteeksi olin onneksi hoksannut varata ekstrayön Vancouverissa, jossa en ollut koskaan käynyt. Siellä kaupungin keskustan vuoria ja merimaisemia katsellen, toivuin tästä edelleenkin elämäni stressaavimmista kokemuksesta. Tosin ironisesti tämä työ antoi minulle elämäni toiseksi ja kolmanneksi stressaavimmat tilanteet! Mutta tuolloinhan en sitä vielä tiennyt, joten autuaan tietämättömänä nautiskelin vain auringonlaskusta viiniä siemaillen.
2 comments
Tuo oli jo kunnon testi. Aikamoinen kokemus, mutta jotenkin noista aina selviää. Ihminen on ihmeen venyvä elävä:) Kiva, jotta lopputulos oli mielekäs upeiden työkavereiden myötä.
Joo kyllä tämä onneksi päättyi hyvin, vaikka alku oli kyllä hankala!