Vuosi 2020 on kyllä ollut niin pahojen juttujen vuosi, että ei tunnu edes ihan todelliselta. Eikä olla vielä edes toukokuussa! Mä olin itse asiassa aika innoissani tästä vuodesta, sillä tämä oli se vuosi, jolloin VIHDOIN vuosien siitä puhumisen jälkeen olin palaamassa Eurooppaan. Siis ihan tosissaan. Ja nyt, POOF! Tämä haave haaksirikkoutui sinne jonnekin Brexitin ja koronaviruksen hukuttamana.
Ja tähän väliin pieni disclaimer, että tiedän puhuvani nyt erittäin ensimmäisen maailman ongelmasta. Miljoonia ihmisiä on sairaana, tuhansia on kuollut, monet (itseni mukaanlukien) menetti ainakin hetkellisesti elantonsa, yli 100 miljoonaa ihmistä uhkaa ennennäkemätön nälänhätä…. Näiden valossa olen erittäin etuoikeutettu eikä minulla sinällään ole yhtään mitään syytä valittaa näennäisistä pikkuasioista.
Tämä näennäinen pikkuasia nyt kuitenkin on sellainen, joka tulee radikaalisti muuttamaan mun seuraavia vuosia, joten aion siitä nyt kitistä ja vikistä.
Eli lähtötilanne oli se, kun 31. tammikuuta varmistui, että Brexit on virallisesti virallinen ja astuu monin tavoin kunnolla voimaan joulukuun 2020 lopussa niin päätimme, että kesällä muutamme takaisin Skotlantiin. Adam haki viisumia viideksi vuodeksi ja sai sen maaliskuun ensimmäisellä viikolla. Samalla viikolla kerroin pomolleni aikeistani muuttaa takaisin Eurooppaan 2-3 kuukauden kuluttua. Katselimme asuntoja, hoidin Nisun matkustusasiat kuntoon, hain töitä Skotlannista… Muuttosuunnitelmat oli hyvällä alulla.
Ja siitä seuraavalla viikolla koko maailma meni sekaisin. Koronavirus julistettiin pandemiaksi, työpaikkani käski työskentelemään kotoa ja sen jälkeen tuli niin kaupungin, provinssin kuin valtion tasoltakin aina vain kasvavat rajoitukset. Työpaikaltani lomautettiin puolet henkilökunnasta, koska yksi sen suurimmista tulonlähteistä on hotellivero, jota maksetaan sen mukaan paljonko hotelleissa on ollut vieraita. Hotellivieraita ei ole ihan heti tulossa, etenkään kun suurin osa kesän tapahtumista on peruttu. Eli toisin sanoen, ihan heti en ole töihin menossa takaisin. Ja vaikka pomoni ovat mitä ihanimpia ihmisiä, niin missä luulette, että tärkeysjärjestyksessä on sen tyypin takaisinpalkkaaminen, joka sanoi joka tapauksessa lähtevänsä pian?
Periaatteessa voisimme muuttaa Iso-Britanniaan vaikka ensi viikolla, sillä Montrealista ja Torontosta lentää edelleen koneita Lontooseen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitukseni oli muuttaa Skotlantiin ja hakea töitä sitten paikan päältä, parin kolmen kuukauden asumiseen liittyvät kustannukset takataskussa. Olin noin 95% varma, että saisin matkailualalta ranskankieltä taitavana töitä kuukauden sisällä.
Nyt kuitenkin matkailuala on yksi pahiten ja pitkäaikaisesti kärsivistä aloista. Vaikka pandemia olisi ohi huomenna, siihen menee aikaa, että matkailuala on takaisin siinä kunnossa, että yritykset alkavat taas palkkaamaan lisää ihmisiä. Ensimmäinen prioriteetti on palkata takaisin ne, jotka työskentelivät siellä ennen koronaviruksen aiheuttamia lomautuksia. Lisäksi Iso-Britannian talous oli joka tapauksessa seilaamassa kohti epävakaita vesiä Brexitin tullessa kunnolla voimaan vuoden lopussa. Koronavirus takaa sen, että talous tulee olemaan myrskyisä joka puolella.
Eli todennäköisyys työn löytämiseen matkailualalta Iso-Britanniassa on vankasti miinuksen puolella. Lisäksi juuri maahan muuttaneena en myöskään saisi minkäänlaista työttömyystukea tai muuta vastaavaa avustusta, jos sitä tarvitsisin.
Adamin viisumi umpeutuu elokuun lopussa ja ensimmäisen kyselyn jälkeen vastaus oli, ettei sitä olla pidentämässä koronaviruksen vuoksi. Minulle, EU-kansalaiselle, aikataulu on hieman joustavampi eli vuoden loppuun, jotta pääsisin maahan. Mutta tuota maagista päivämäärää ennen tulisi myös olla työpaikka ja tämä yhtälö näyttää nyt aika mahdottomalta. Ei sillä, että sinne olisin yksin muuttamassa, jos Adamin viisumin maahansaapumisaikaa ei pidennetä. Ja tokihan tämä viisumi liittyy mun EU-statukseen, koska se oli EEA viisumi.
Eli siis summattuna, vaikka pääsisin muuttamaan Iso-Britanniaan ennen aikarajojen umpeutumista, olisi se aikamoinen taloudellinen riski ja silkkaa säästöjen tuhlausta, ilman minkäänlaisia takeita siitä, että löytäisin sieltä töitä.
Joten, mitäs nyt?
Ottawa osa #2 oli aina tarkoitettu olemaan vain lyhytaikainen, noin vuoden mittainen pysähdys matkalla Eurooppaan. Hyvin tämä stoppi on meitä palvellutkin, Adam sai maisterin opinnot rullaamaan ja mä sain työpaikan paikasta, jonka nimi itsessään voi avata monia ovia tulevaisuudessa.
Mutta ei me tänne asumaan olla jäämässä, aikalailla maa polttelee jo jalkojen alla. Ainoa ongelma on vaan se, että nyt on melkein mahdotonta lähteä Kanadasta tai edes Ottawasta minnekään, koska olipa työtilanne mikä tahansa, niin täällä saan työttömyyskorvausta ja terveydenhuoltokin on ilmaista. Kanadassa asumiseen liittyy vähiten kaikenlaisia riskejä ja toki Kanada on yleisesti hyvä paikka asua. Mutta pettymys on kyllä karvas, koska näin jo itseni junailemassa pitkin Eurooppaa, kätevästi kulttuurista, kielestä ja maasta toiseen, taas jonkin uuden äärellä.
Ja nyt pitäisi olla jonkin toisen uuden äärellä, mutta minkä? Iso-Britannia on aika varmasti poissa laskuista. Ottawaan ei olla pidempiaikaisesti jäämässä. Muut Euroopan maat olisi mahdollisia, mutta hankalampia kielen ja työnsaannin kannalta. Lohdullista on toki se, että Kanada on maailman toiseksi suurin maa, eli kyllähän täällä periaatteessa on mistä valita asuinpaikkoja, jos vain saan ajatusmaailmani käännettyäni taas siihen, että ulkomaille ei ollakaan menossa.
No, eiköhän tämäkin tästä vielä hyväksi muutu, kunhan alkuv*tutus tästä laantuu ja kun saadaan tämä pandemia peitottua. Ja kuten alussa sanoin, niin maailman mittapuulla aika pieniä huolenaiheita nämä, eikä tässä nyt mitään hätää ole. Ärsyttää silti, kun ei tiedä mitä tuleman pitää!