Kuuseen kurkottajan mietintöjä

“Kaikkea ei voi saada”. “Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. “Itku pitkästä ilosta” – Siis jestas, millaisessa negatiivisuuden tyyssijassa me olemme kasvaneet! Miksei voisi saada kaikkea? Entä jos kuuseen kurkottaessani pomppaan jonnekin vieläkin korkeammalle? Entä jos pitkän ilon jälkeen nauran kahta kauheammin?

Aloitan tällä viikolla uuden työn, samassa työpaikassa siis edelleen, mutta korkeammassa asemassa. Olen tietysti tyytyväinen, että olen tässä parin vuoden seikkailumatkaurallani saanut jo jotain ‘urakehitystä’ aikaan. Kuitenkin katson työkavereitani joista muutama on 10 vuotta itsenäni vanhempia ja mietin, että haluavatko tai suunnittelevatkohan ne olevansa koko lopun työuransa täällä? Itse en uskalla varmaksi sanoa, että kahden vuoden päästä olisin edes samassa maassa ja tiedän jo nyt etten tule olemaan samassa työpaikassa.

Miksi en halua jatkaa hyvin alkanutta urakehitystä vuositolkulla? Työhän on alalla johon kävin koulut, saan matkustaa aika siisteihin paikkoihin ja olen aika varma, että halutessani saisin siirron hyvin helposti Australian toimistoon. Onko tämä jotain ‘nykynuorten’ eli millenials-sukupolven haihattelua? Eikö kannattaisi pitää kiinni, jos on melko hyvän työn löytänyt?

Sitten toisaalta katson suu auki vierestä, kun itseäni melkein kymmenen vuotta nuoremmat alkavat diginomadeiksi ja muuttavat Kaakkois-Aasiaan, tai lyövät rahoiksi taas uudella sosiaalisen median vimpaimella (Snapchatin perustaja Evan Spiegel, 25v, networth $1.5 miljardia) tai elättävät itsensä bloggaamalla asuen luksushotelleissa. Ovatko muutkin nuoret (onhan sitä vielä 29-vuotiaana nuori?) havahtuneet siihen, että vanhempiemme 40-vuotinen työura samassa paikassa ei ole enää se juttu mihin tähdätä elämässä? Että voisi tehdä jotain erilaistakin?

Tosiasiahan varmasti on, että nykynuoret eli nykypäivän kaksi- ja kolmikymppiset, näyttävät ajattelevan enenevissä määrin outside the box, uudella tavalla. Jos ennen oltiin töissä montakymmentä vuotta ja odotettiin eläkeikään asti, että saa vihdoin tehdä mitä mieli halajaa niin nyt kehitetään mitä luovempia menetelmiä saada kaikki nyt. Itse ainakin kuulun ehdottomasti tähän ryhmään, jonka pitäisi saada kaikki just nyt heti eikä 15. päivä – Kuka oikeasti jaksaa (enää) puurtaa yli puolet elämästä sen toivossa, että sitten reilu 60-vuotiaana voi ottaa rennosti, matkustaa, ostaa veneen tai mitä vaan on aina halunnutkaan tehdä?

Ja vaikka motivaatio olisikin kohdillaan tähdätä kaukaiseen tavoitteeseen, olipa se sitten mitä tahansa, kuka takaa, että on edelleen siinä kunnossa ja tilanteessa, että voi tehdä ne asiat, joista haaveili koko elämänsä ajan? Tai niin kuin tänä kesänä kävi lähipiirissä vasta eläköityneelle henkilölle, entä jos sairaus iskee ja ennuste siihen, että olet kuuden vuoden päästä edes elossa on erittäin huono?

Näiden asioiden valossa pitää kyllä tuumata, että hyvä että olen lähtenyt maailmalle niin kuin halusin, matkustanut, kun reissujalkaa on vipattanut ja tehnyt muutaman itsekkään ja kirpaisevan päätöksen. Minulla ei ole aikomustakaan vaihtaa tyyliäni perinteisempään, päinvastoin. Haluan työn, jossa maanantai ei tunnu maanantailta. Ajattelin ennen, että minun pitää löytää tällainen työ, mutta olen alkanut ajatella, että minun täytyy luoda se.

Haluan pystyä sanomaan sukulaisille ja kavereille, että tietenkin tulen käymään kolmeksi viikoksi kesällä sen sijaan, että laskeskelen lomapäiviä yhden käden sormilla todeten, etteivät ne riitä mannerten väliseen matkaan mitenkään. Haluan pystyä ottamaan sen $200 lentodiilin Bahamalle (näin tämän aikuisten oikeasti viime kuusssa), enkä miettiä sitä, että onkohan diili enää tarjolla, kun saan puhuttua pomolleni ja lomapäivät anottua.

Tästä voisi päätellä siis, että jonkinlainen vapaudenkaipuu on valloillaan. Haluan kyllä tehdä töitä, en haaveile riippumatosta loikoilusta loppuelämäni ajan. Haluan oppia uusia asioita ja kehittyä siinä mitä teen, vastaanottaa uusia haasteita. En halua raapia kasaan muutamaa satasta kuussa bloggaamalla, jotta voin asua halvan elintason maassa, vaan haluan sellaiset tulot, että voin asua mukavasti ja ylläpitää haluamaani elämäntyyliäni esimerkiksi Kanadassa.

Ja sitten sanotaan, että kaikkea ei voi saada. En ehkä kaikkea haluakaan, mutta aika paljon kuitenkin. Miksei kuitenkin kannattaisi ainakin yrittää saada sitä kaikkea mitä haluaa ja kurkottaa sinne kuuseen? Koska se on varmaa, että jos ei edes yritä, ei taatusti saa aikaan minkäänlaista muutosta. Richard Branson tuumasi uudessa blogipostauksessaan mielestäni osuvasti “It is the optimists who get things done“.

Tämän valossa toivotankin teille oikein positiivista viikon alkua! Ollaan optimistisia ja laitetaan töpinäksi eikä hukata kallisarvoista aikaamme tehden asioita, joita emme oikeastaan edes halua tehdä.